Mielessäni pyörii eilinen ja toissapäiväinen riita. Tai en ole varma voiko sitä kutsua riidaksi. "Osapuolten ymmärtämättömyys toista ja toisen tunteita kohtaan" kuulostaa kliseiseltä mutta tällä kertaa siitä huolimatta paremmalta. Eilen en ollut valmis selvittämään asioita, enkä sen puoleen puhumaan niistä. En ainakaan kasvotusten. Suuren osan illasta kulutin kuitenkin koneella ja odotin, että messenger voisi pelastaa minut pulasta. Mutta niin ei käynyt. Tänäaamuna olisin ollut valmis näkemään, mutta olin tainnut loukata pahemmin kuin luulinkaan. Kaiken hyvän lisäksi ihmistä, jota rakastan enemmän kuin olen valmis myöntämään edes itselleni, saati sitten muille.

Miksi joskus pitääkin olla niin naiivin tyhmä, ja kuvitella, että voi tehdä mitä vain, ilman sen suurempia vaikeuksia. Olen sukupuolirasisti enkä lainkaan ylpeä siitä. Mutta kyllä minä tässä vähitellen opin, että pojillakin on tunteet. Vaikka ne ajattelevat ja käsittelevät niitä liian erilailla jotta tällainen tyttö voisi sen käsittää. Alunperinhän kaikki lähti pakkomielteestäni riippumattomuuteen. En pidä aseenteesta, jolla jotkut ottavat sen vastaan. Kun äskeinen yhdistetään tyhjään ja turtuneeseen olotilaan, sekä siihen, että ei saa tunteilleen sellaista vastakaikua, kuin olisi toivonut, lopputulos on täysi fiasko. Mutta minkä mahdan temperamentilleni. Tai kuten mulle jaksetaan toistaa, temperamenttinenhan on kauniimpi sana oikukkaalle...

Tänään oli ensimmäinen todellinen kesäpäivä. Ja levottomat jalkani päättivät taas puolestani ja ohjasivat satamaan ja kaupungin kuumille kaduille. Ei kellään ole oikeutta vaatia, että jäisin paikalleni homehtumaan kenenkään takia ja rypemään omantunnontuskissa tai sen puoleen myöskään ärsyyntymisessäni ihmissuhteiden monimutkaisuuteen. Sitäpaitsi minulla on hyvä puolustus lämmöstä nauttimiselle hyvällä omatunnolla. Selvitin päätäni, että joku päivä osaisin taas keskustella sivistyneesti. Kesä saa minut muutenkin aina levottomaksi ja jalat liikkumaan melkein itsestään. Ne, jotka eivät pysy matkassa, voivat jäädä nuolemaan haavojaan, mutta on turha kuvitella, että jaksaisin jäädä sitomaan ne.