En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät osaa riidellä. Pieni tappelu vain puhdistaa ilmaa. Jos ensin huudettaisiin kaikki asiat vasten toisen kasvoja ja sitten sovittaisiin, kaikki olisi paremmin. Riitely auttaisi silloinkin, kun olo on tyhjä ja uupunut. Tipun liian usein siihen kuoppaan, missä todistelen itselleni ja muillekin, että he eivät vain ymmärrä mua. Todellisuudessa mun pitäisi ensin itse tietää mitä teen ja mitä haluan, ennen kuin vaadin toisilta ymmärrystä. Ja pitäisi myös opetella kertomaan, mitä haluaa. Mutta tällä hetkellä pelkään vielä jotain, mitä en osaa nimetä. En osaa antaa itsestäni muille. Jonkun kai pitäisi opettaa mulle, miten palan itsestään voi luovuttaa toiselle. Kai silloin lopulta itse katoaa, kun palat alkavat loppua. Enkä myös osaa ottaa vastaan mitä saan muilta. "Tässä olen, sinua varten." Mitä minä silloin teen? Mitä teen toisella ihmisellä? Ihmisellä, jota en kuitenkaan voi koskaan läpikotaisin tuntea. Ei parisuhde näillä ajatuksilla toimi.

Järven ranta ja vanhat tutut keinut auttavat selvittämään päätä. Katson järven pintaa hipoen lentäviä lokkeja, ja venettä joka kulkee mun ohi. Eikä ihmiset sen sisällä tiedä mitään siitä, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu.