Juon glögiä punaisesta joulumukistani, ja mutustan kuusen muotoisia pipareita. Juuri tältä maistuu joulu. Kuusi tuoksuu pihkalle ja on koristeltu porvarikimallekoristeilla. Koira ja kissa pyörivät ympärillä. Äidin kanssa jutellaan ja katsotaan joululahjaksi saatuja videoita. Lapsuuden jouluista muistan leikit, lelupakkausten hankalat kiinnitykset ja olohuoneen pöydällä olleet suklaakonvehdit. Kahdesta viime joulusta muistan vain kun illalla itkin itseni uneen, kun ruoka ei maistunut, eikä mikään tuntunut miltään. Tämä joulu tuntuu lämpimältä ja kodikkaalta. Niin kuin joulun kuuluukin. Ihmeellistä, miten nopeasti kaikki muuttuu. En enää edes muista, mistä kaikki alkoi. Mistä kaikki paha olo sai alkunsa. Nyt se on kuin liian pitkä painajainen. Tietysti lähes kaksi vuotta kestänyt masennus jättää jälkensä, mutta silti se on poissa.

Olin tänä vuonna jopa niin kiltti, että kuusen alta löytyi aattona paketteja. J.M. Barrien Peter Pan alkuperäisenä versiona ja näytelmäversiona. Minä vain rakastan sitä tarinaa, koko sen maailmaa ja kaikkia ihania henkilöitä. Sain tädiltä ja isältä yhteensä niin paljon rahaa, että pääsen tammikuussa käymään Tukholmassa, ja hankittua passin tulevia matkoja varten. Ilman tätä frii ur mind -ihmistä en olisi postunut suomen maalta vielä vuosiin. Mutta nyt en tiedä milloin se kiskoo minut junaan. Kaikki se ennalta-arvaamattomuus on uskomatonta. Juuri sitä mitä tarvitsen ja mitä tahdon. En vieläkään usko, että olen voinut löytää sellaisen miehen.

Hukkasin jonnekin ne kaksi vuotta elämästäni. On hassua, että minä hätiköin taas uudessa suhteessa samaan aikaan, kun saan kuulla muutaman ikätoverini menneen kihloihin ja yhden olevan raskaana huumediilerille. Ja hän aikoo pitää lapsen. Mielestäni tässä iässä ollaan ihan liian nuoria rakentamaan tulevaisuutta näin vakaasti toisen ihmisen kanssa. Ei sovi minulle.

Ei ole totta että taas unohdin koko blogin lähes vuodeksi. Mutta kesän aikana tapahtui niin paljon, että unohdin vanhat asiat. Unohdin senkin miltä tuntuu rakastaa. Kesän aikana muutin Tampereelle opiskelemaan, löysin uusia aivan ihania ystäviä, vietin aikani sinkkuna vihaten suhteita ja vältelleen miehiä, jotka ilmaisivat vähäistäkään kiinostusta mua kohtaan, halusin vain bilettää ja viettää vapaata opiskelijaelämää.

Noin kuukausi sitten huomasin taas olevani enemmän tai vähemmän varattu. Elämäni on vallannut upea mies, jota en ensin voinut uskoa todeksi. Epäilin pitkään mielessäni suhteen toimivuutta. Olin varma että tämä gigolohan vain leikkii mulla! Mutta ehkä jopa minussa on jotain naisellista viettiä, jota en  itse huomaa. Miehellä on tummat hiukset, ruskeat silmät, maitokahvin värinen iho, lihakset ja täydellinen "free ur mind" -ajatuksenjuoksu, joten voiko enempää toivoa keneltäkään mieheltä.

En lähes vuoteen ole kokenut vainoharhaisuutta, masentuneisuutta tai ahdistuneisuutta. Aivan kuin Tampere olisi vapauttanut mut siitä valtavasta sotkuisesta lankakerästä, joka mun sisälläni oli. Mulla on oma elämä, omat säännöt ja oma vapaus. Kissa, poikaystävä, ihmissuhdesotkuja ja rakkaita ihmisiä ympärillä. Kun multa tänä vuonna kysyttiin mitä haluan joululahjaksi, en osannut vastata. Mulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Joululoman vietän entisessä kodissa äidin, veljen, koiran ja kissan kanssa, enkä tarvitse mitään muuta. Tänään silitin pöytäliinoja ja ripustin karamelleja kuuseen. Illalla satoi lunta, ja kävin meidän koiran kanssa ulkona ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen.

Olen oikeasti onnellinen monen vuoden jälkeen.

Tällä hetkellä, tässä maailmassa, mulla on vain kaksi ihmistä, joita rakastan yli kaiken. Poikaystävä, ja mun oma sisko. Kaksi ihmistä, joita ilman en jaksaisi. Ensimmäistä en koskaan kuvitellut löytäväni. Uutena Vuotena hän vain oli siinä vieressäni. Opettamassa mulle korttipeliä, jonka nimeä en edes kehtaa toistaa. Ja nyt tämä sama ihminen on minulle aivan liian tärkeä. Liian monta kertaa saanut lohduttaa mua, liian usein auttanut kun on ollut paha olla. Toivon vain, että osaisin itse auttaa yhtä paljon, tai tehdä edes jonkinlaisen vastapalveluksen. Koska ilman häntä en nytkään olisi tässä kirjoittamassa tätä merkintää.

Sisko. Ei perinnöllisesti. Mutta henkisesti. Ihminen, jonka olen tuntenut melkein koko ikäni. Tähän mennessä meistä on tullut toisillemme enemmän kuin vain parhaita ystäviä, me ollaan siskoksia. Missä on toinen, on melko varmasti toinenkin. On yhdessä rikottu sääntöjä, ja oltu pulassa liian monta kertaa. Kuitenkin aina samassa liemessä, josta ollaan yhdessä selvitty. Ja aina naurettu jälkeenpäin.

Kaksi, joita tosiaan rakastan yli kaiken. Toivottavasti jaksatte olla tässä elämässä tukipylväinä tästä päivästä eteenpäinkin. Lupaan olla teille sitä samaa.

Katson kalenteria, ja lasken päiviä edellisestä torstaista tähän päivään. On kamala olo, enkä ole lainkaan varma, mistä se on kotoisin. Kevät alkoi niin hyvin. Odotin kesää. Odotin tulevaa lomaa. Ja äkkiä päälleni tiputetaan pommi pilvistä. Mitä tapahtui? Ahdistusta, itkua, väsymystä. Ehkä olen vain vainoharhainen, mutta tuntuu kuin ihmiset kuiskisivat heti, kun käännän selkäni. Kuvittelen näkeväni sen heidän ilmeistään, koko olemuksestaan. Ystävieni silmistä näyttää loistavan punainen, polttava valo. Kukaan ei tietysti sano mitään suoraan. Mutta yhtä kaikki se aiheuttaa tunteen, että olen aina väärässä paikassa. En tosin tiedä, missä minun pitäisi olla, ellei täällä.

Liikuntatunnilla kyyneleet meinaavat sumentaa silmät. En tiedä mistä ne ilmestyivät, ja miten niitä riittääkin niin paljon. Parhaat ystävät tuntuvat kadonneen jonnekin omaan maailmaansa, jonne minulla ei ole lupa tulla. Kotini on aivan kentän vieressä, joten tuntien jälkeen kävelen tällä kertaa vaihtamaan vaatteet kaikessa rauhassa. Eteisessä purskahdan taas itkuun ja kaiken lisäksi rintaa puristaa hillitön ikävä rakasta ihmistä kohtaan. Musiikki soi täysillä ja vain lisää kyynelien eritystä. "Kasvosi kun muistan, se auttaa jaksamaan. Antaa sataa sulaa laavaa, antaa tulla mitä vaan. Tässä maassa miehet tehdään kestämään" Miehisellä voimalla minunkin pitäisi kai kestää ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisen tunnetta, niin nainen kuin ikinä olenkín. Minä vain en pysty siihen.

Jätin ruokatunnin väliin, koska en vain pystynyt katsomaan rakkaita ystäviä silmiin. En voinut istua samassa pöydässä ahdistumatta. Eivätkö kyyneleet koskaan lopu? "Kasvosi kun muistan, se auttaa jaksamaan..." Tiedän, että poikaystävälläni on koeviikko ja hänen pitäisi lukea sitä varten. Mutta sillä hetkellä en halunnut muuta kuin tietää, että joku välittää. Lähetin kännykällä viestin, johon en kuitenkaan saanut vastausta. Vähän aikaa päätän, että olen rohkea ja selviän itse. Mutta tuntuu kuin pieninkin takaisku voisi murskata mitättömän tahdonvoimani.

Viimeisellä tunnilla ystävä tarttui käteeni ja hymyili niin kuin ennenkin. Pienen hetken tuntui siltä, että voisin olla osa tätä elämää.

Olen mestari pilaamaan asiat ja muutama rakkaalta ihmiseltä saamani sana väärässä kohdassa nostavat minut uudestaan takajaloilleni ja sanomaan asioita, joita en todellisuudessa tarkoita. Jossain vaiheessa huomaan hautautuneeni keittiön nurkkaan kuivuneet kyyneleet poskilla ja omantunnontuskat sisälläni. Anteeksipyyntö voisi vielä auttaa, mutta pian kai sekin muuttuu kliseeksi..

Ehkä kannattaisi murskata pakkomielteeni riippumattomuuteen, kun en kuitenkaan pärjää yksinäni...

Mielessäni pyörii eilinen ja toissapäiväinen riita. Tai en ole varma voiko sitä kutsua riidaksi. "Osapuolten ymmärtämättömyys toista ja toisen tunteita kohtaan" kuulostaa kliseiseltä mutta tällä kertaa siitä huolimatta paremmalta. Eilen en ollut valmis selvittämään asioita, enkä sen puoleen puhumaan niistä. En ainakaan kasvotusten. Suuren osan illasta kulutin kuitenkin koneella ja odotin, että messenger voisi pelastaa minut pulasta. Mutta niin ei käynyt. Tänäaamuna olisin ollut valmis näkemään, mutta olin tainnut loukata pahemmin kuin luulinkaan. Kaiken hyvän lisäksi ihmistä, jota rakastan enemmän kuin olen valmis myöntämään edes itselleni, saati sitten muille.

Miksi joskus pitääkin olla niin naiivin tyhmä, ja kuvitella, että voi tehdä mitä vain, ilman sen suurempia vaikeuksia. Olen sukupuolirasisti enkä lainkaan ylpeä siitä. Mutta kyllä minä tässä vähitellen opin, että pojillakin on tunteet. Vaikka ne ajattelevat ja käsittelevät niitä liian erilailla jotta tällainen tyttö voisi sen käsittää. Alunperinhän kaikki lähti pakkomielteestäni riippumattomuuteen. En pidä aseenteesta, jolla jotkut ottavat sen vastaan. Kun äskeinen yhdistetään tyhjään ja turtuneeseen olotilaan, sekä siihen, että ei saa tunteilleen sellaista vastakaikua, kuin olisi toivonut, lopputulos on täysi fiasko. Mutta minkä mahdan temperamentilleni. Tai kuten mulle jaksetaan toistaa, temperamenttinenhan on kauniimpi sana oikukkaalle...

Tänään oli ensimmäinen todellinen kesäpäivä. Ja levottomat jalkani päättivät taas puolestani ja ohjasivat satamaan ja kaupungin kuumille kaduille. Ei kellään ole oikeutta vaatia, että jäisin paikalleni homehtumaan kenenkään takia ja rypemään omantunnontuskissa tai sen puoleen myöskään ärsyyntymisessäni ihmissuhteiden monimutkaisuuteen. Sitäpaitsi minulla on hyvä puolustus lämmöstä nauttimiselle hyvällä omatunnolla. Selvitin päätäni, että joku päivä osaisin taas keskustella sivistyneesti. Kesä saa minut muutenkin aina levottomaksi ja jalat liikkumaan melkein itsestään. Ne, jotka eivät pysy matkassa, voivat jäädä nuolemaan haavojaan, mutta on turha kuvitella, että jaksaisin jäädä sitomaan ne.