Katson kalenteria, ja lasken päiviä edellisestä torstaista tähän päivään. On kamala olo, enkä ole lainkaan varma, mistä se on kotoisin. Kevät alkoi niin hyvin. Odotin kesää. Odotin tulevaa lomaa. Ja äkkiä päälleni tiputetaan pommi pilvistä. Mitä tapahtui? Ahdistusta, itkua, väsymystä. Ehkä olen vain vainoharhainen, mutta tuntuu kuin ihmiset kuiskisivat heti, kun käännän selkäni. Kuvittelen näkeväni sen heidän ilmeistään, koko olemuksestaan. Ystävieni silmistä näyttää loistavan punainen, polttava valo. Kukaan ei tietysti sano mitään suoraan. Mutta yhtä kaikki se aiheuttaa tunteen, että olen aina väärässä paikassa. En tosin tiedä, missä minun pitäisi olla, ellei täällä.

Liikuntatunnilla kyyneleet meinaavat sumentaa silmät. En tiedä mistä ne ilmestyivät, ja miten niitä riittääkin niin paljon. Parhaat ystävät tuntuvat kadonneen jonnekin omaan maailmaansa, jonne minulla ei ole lupa tulla. Kotini on aivan kentän vieressä, joten tuntien jälkeen kävelen tällä kertaa vaihtamaan vaatteet kaikessa rauhassa. Eteisessä purskahdan taas itkuun ja kaiken lisäksi rintaa puristaa hillitön ikävä rakasta ihmistä kohtaan. Musiikki soi täysillä ja vain lisää kyynelien eritystä. "Kasvosi kun muistan, se auttaa jaksamaan. Antaa sataa sulaa laavaa, antaa tulla mitä vaan. Tässä maassa miehet tehdään kestämään" Miehisellä voimalla minunkin pitäisi kai kestää ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisen tunnetta, niin nainen kuin ikinä olenkín. Minä vain en pysty siihen.

Jätin ruokatunnin väliin, koska en vain pystynyt katsomaan rakkaita ystäviä silmiin. En voinut istua samassa pöydässä ahdistumatta. Eivätkö kyyneleet koskaan lopu? "Kasvosi kun muistan, se auttaa jaksamaan..." Tiedän, että poikaystävälläni on koeviikko ja hänen pitäisi lukea sitä varten. Mutta sillä hetkellä en halunnut muuta kuin tietää, että joku välittää. Lähetin kännykällä viestin, johon en kuitenkaan saanut vastausta. Vähän aikaa päätän, että olen rohkea ja selviän itse. Mutta tuntuu kuin pieninkin takaisku voisi murskata mitättömän tahdonvoimani.

Viimeisellä tunnilla ystävä tarttui käteeni ja hymyili niin kuin ennenkin. Pienen hetken tuntui siltä, että voisin olla osa tätä elämää.

Olen mestari pilaamaan asiat ja muutama rakkaalta ihmiseltä saamani sana väärässä kohdassa nostavat minut uudestaan takajaloilleni ja sanomaan asioita, joita en todellisuudessa tarkoita. Jossain vaiheessa huomaan hautautuneeni keittiön nurkkaan kuivuneet kyyneleet poskilla ja omantunnontuskat sisälläni. Anteeksipyyntö voisi vielä auttaa, mutta pian kai sekin muuttuu kliseeksi..

Ehkä kannattaisi murskata pakkomielteeni riippumattomuuteen, kun en kuitenkaan pärjää yksinäni...